keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Perunamuussia lautasella, luku 6

Riemukaari oli hieno :)!
Huh, en osaa kuvitella: tämän päivän jälkeen kolmasosa kielikurssista on jo kulunut! Aika on mennyt nopeaan, on ollut kivoja juttuja ja ei-niin-kivoja juttuja matkan varrella. Meidän ryhmässä on kivoja ihmisiä, mutta isäntäperhe vaikuttaa vähän kyllästyneeltä, vaikka ollaan yritetty kovasti heille jutella. Ehkä se tästä lähteepi vielä sujumaan :). Tässä olis taas yksi pätkä novellia!

Kun pääskyset lentävät vastatuuleen (linkki edelliseen lukuun: <3)


6. Luku

Noora pyöritteli perunamuusia lautasellaan. Pieni näykkäisy ja sitten taas pyörittelyä. Ruoka oli ehtinyt jo jäähtyä, ja äiti oli siivonnut pöydän, mutta Noora istui vielä yli puolet ruuasta edessään. Tätä oli jatkunut jo pari viikkoa ja äitikin oli jo alkanut huolestua, kun Noora näytti laihtuneen entisestään. Hän oli yrittänyt saada Nooraa puhumaan, mutta tyttö väitti sinnikkäästi, että kaikki oli kunnossa. Se oli kuitenkin emävale, sen oli kiireinen ja elämäänsä väsynyt äitikin huomannut.
   Joka kerran, kun puhelin soi, Noora säpsähti. Hän odotti soittoa poliisilaitokselta. Toteuttaisiko Tomi uhkauksensa, vai olisiko se unohtunut aamuun mennessä? Mitä jos poliisista soitettaisiinkin ensin äidille, mitä hän sanoisi? Joutuisiko Noora vankilaan? Hänhän oli kuusitoista ja ”rikosoikeudellisesti vastuussa”, kuten koulussa oli niin sinnikkäästi yritetty opettaa. Noora oli ottanut yleensä sellaiset tunnit rennosti, sillä eihän häntä sellaiset koskisi, hän oli ajatellut, mutta ei ollut arvannut, että sellainen aika koittaisikin varsin pian.
      Noora värähti pettymyksestä myös joka kerta, kun puhelin soi ja näytössä vilkkui Annan nimi. Hän ei ollut vastannut yhteenkään puheluun niistä monista, joilla Anna oli yrittänyt tavoittaa häntä. Viestejä oli varsinkin ensimmäisinä päivinä Nooran loukkaantumisen jälkeen sadellut useita, mutta Noora oli poistanut ne, lukematta. Pikkuhiljaa ne olivatkin loppuneet. Anna oli käynyt pari kertaa ovellakin, mutta Noora ei ollut avannut, vaan oli piiloutunut ikkunoiden paljastavalta alueelta nurkkiin ja ovien taakse. Hän ei halunnut nähdä Annaa, katsoa tätä silmiin, ei sen jälkeen, mitä hän oli sanonut ensimmäisenä kesäloman iltana. Noora tunsi loukkaantuneensa syvästi, ja vaikka Anna olikin vakuuttanut, että vain Annan isä ajatteli Nooran ja Nooran perheen olevan huonompia ihmisiä ja alhaista roskaväkeä, Noora oli varma, että myös Anna ajatteli sisimmässään niin. Toisinaan Noora kuuli alitajunnassaan äänen, joka mietti, miten Anna oli viitsinyt olla hänen kanssaan koko yläasteen ajan lähes joka päivä, jos ei olisi oikeasti viihtynyt hänen kanssaan, mutta Noora pyrki tukahduttamaan ajatuksen. Luultavasti Anna arveli, että Noora ei ymmärtäisi olla kateellinen hänen lähes ylhäisestä asemastaan, vaan Anna itse saisi loistaa harmaahiirulaisen Nooran rinnalla. Nooran, joka ei kuitenkaan uskaltaisi väittää vastaan eikä tehdä itseään näkyväksi, ettei vain loukkaisi Annaa.
      Syksyllä, kun Noora menisi kaupungin korkeimman keskiarvon vaativaan matematiikkalukioon ja Anna jatkaisi läheisessä tavallisessa pikkulukiossa, heidän välinsä eivät luultavasti palautuisi koskaan ennalleen. Kun Noora tajusi, mitä oli juuri myöntänyt itselleen, hän tunsi yhtäkkiä kuin kivi olisi pudonnut hänen vatsaansa. Hän yritti nielaista, mutta kurkkua kuivasi. Silmien takana kirveli. Ei, nyt en ala taas itkeä, Noora sisuuntui ja räpytteli kiivaasti silmiään asetellessaan lautasta tiskikoneeseen. Se oli melkein täynnä, taas. Noora annosteli sinivalkoista astianpesujauhetta koneeseen. Kun hän oli sulkemassa pikkuista luukkua, jauheen sekaan putosi kyynel. Miten mä voin olla tällainen nössö, Noora suutahti itselleen. Hän pyyhki silmiään sinisen paidan hihaan. Se oli yhdeksäs kerta sillä viikolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti